Nyt on pakko! Täytyy!
On nimittäin yksi "faili" tuolla päänupissa niin täynnä, joten siis pakko tyhjentää sitä!
Kumpaa meillä harjoitetaan ... siis Suomessa .... terveyden vai sairauden hoitoa? No aivan ulkopuolinen heitto, mutta on tullut mieleen.
No. Tuohon kysymykseen kyllä jokainen voi mielessään etsiä vastauksen.. olipa se sitten kumpi hyvänsä. Ja nyt ei suinkaan ole tarkoitus esiä yleistä mielipidettä, moittia henkilökuntaa... enemmänkin lääkäreitä. Eikä yleistää kaikkiin lääkäreihin, ei luoja paratkoon! Siis sellainen yksittäinen sekainen purkaus. Kun ei muuallekaan sitä voi laittaa. No. Yksi kantelu on kyllä menossa lääninhallituksessa.
Toisaalta. Herää huono omatunto siitä, että parjaan... Miksikö? No siksi, että kerrotaan aina kaiken olevan hoidossa... Siis minkä kaiken? No. Oma vika, jos ei tajua. Ja olo tuntuu ihan "outsaider". Mutta pakko kai se on jaksaa.. Katkeraan loppuun saakka.
NO.
Lähden kuitenkin käsittelemään tämänhetkistä ongelmaani (itseni kanssa?). Tyhjennän siis tuota "tietsikkaa".
Parin vuoden kolmen kuukauden pätkissä olleen kuntoutustuen jälkeen (hieno nimi, oikeasti määräaikainen työkyvyttömyyseläke), aikaisemmin olen siitä kertonutkin, olen nyt melkein vuoden määräaikaisella. Sekin saavutus?
"Keskimäärin työikäisiin verrattuna muistin oireet ovat normaaleja". "Toimintakyky verrattuna keskitason työikäiseen ovat normaaleja". "Havainnointikyky, keskitasoon verrattuna, ovat normaaleja": Listaa voisi jatkaa...ja aina siinä aina esiintyy keskitasoon verrattuna. Siirryn siis minua askarruttavaan kysymykseen: "Miten mitataan keskitaso?" Ja en kyllä yhtään ole nyt huumorintajuinen! Se tehtäköön tiettäväksi, mikäli lukija voisi muuta tulkita....tai jos osaat selittää, niin kerro minullekin?!
Mietitäänpä tätä. Ihan noin yksinkertaisuudessaan minulle tulee mieleen, anteeksi kaikki työtä vielä tekevät ja vähän kaikki muutkin, millaista "rupusakkia" meillä käy töissä? Jos verrataan, niin kuvittelisin, että aika heikoilla ollaan. Joskin. Ollaanhan luettu viime aikoina siitäkin, että kolmekymppisetkin alkavat olla jo väsyjä... Hui. Mutta se on taas toinen yhteiskunnallinen juttu. Ei siitä enpää,,, enkä nyt ota kantaa siihen. Työelämässä on kuitenkin viriilejä iäkkäämpiä ja tsemppaavia nuoria. Eli keskitaso sitten testien mukaan? Kun ihminen on jo .... loppu.
Ajattelen nyt röyhkeäsi vain itseäni.
En tarkoita sitä, että kaikki olisivat "kesseleitä". En suinkaan. Vaan tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että mihin on asettu "normaali". Sitä en vielä ole ehtinyt neuropsykologilta kysyä, mutta testit kuitenkin tehdään sen mukaan. Minulle näet määrättiin 20x45min neurolopsygologin kuntoutusta, uusien testien jälkeen... Siis kaksi ja puoli vuotta tapahtuman jälkeen. Toki ymmmärän senkin lääketieteellisen näkökohdan, että noin pari vuotta voi mennä moisen aivotapaturman jälkeen.
Neuropsykologisen kuntoutuksen tarkoitus ei ole vielä ensimmäisen istunnon jälkeen täysin selvinnyt, mutta käsittääkseni sen on tarkoitus saattaa minut... niin . Työkykyiseksi. Vajaakuntoisena myös työkokeilut ja kuntoutus ( ? ) ovat tämän vuoden ohjelmassa.
Neuropsykologisessa kuntoutuksessa kohdallani ei ole sellaista muutosta aivoissa, että kuntoutusta olisi suunniteltava jonkin eritysongelman mukaan (puhe, kirjoitus, käyttäytyminen, yms), vaan pyrimme keskustelujen myötä ... niin mihin. Minun työllistymiseen. Sitä vastaan en ole koko aikana ollut. Alunperin, tapaturman jälkeen olin sitä mieltä, että töihin. Mutta pikkuhiljaa olen tullut tietoiseksi siitä, että en pysty tämän päivän työnantajan palveluksessa sellaiseen työsuoritukseen, että se olisi... niin, raa´asti sanottuna, tuottavaa. Tämän ovat todenneet myös läheiset seuratessaan toimintaani. Entiseen verrattuna. Ei siis keskitasoon vaan siihen ihan ihka omaan elämääni ja tekemiseeni. Oman työurani olen kuitenkin luonut eteenpäin menosta, työssään kehittymisessä ja sitä kautta myös urakehitys on ollut hyvä. Mitään kummempaa koulutusta vailla, omalla tekemisellä.
Tällä hetkellä, siis ensimmäisen "istunnon" ja muiden lääkärilausuntojen mukaan... mielenterveys ei ole kohdallaan. Siis masentunut. Jota itse en kovin äkkiä, näihin tapaturman jälkeisiin tuntemuksiin, hyväksy. Päälimäiseksi siis on jäänyt kuitenkin asiantuntijoilta se, että kaikki onkin vain masennusta..... Käsittämätön diagnoosi.
Toki muutoksiakin on tullut. Mielialavaihtelut on torjuttu pienellä määrällä mielialalääkkeitä. Ei ole mielekästä, että saan raivareita tai itken ihan mitättömistä syistä. Mutta annos on minimaallisen pieni, sanoi "terapeutti". Aivojen, tapaturman jälkeen, tapahtuneisiin muutoksiin.
Miten on.. Tapaturma takana, "pelleily" julkisen terveydenhuollon kanssa, lääkäreiden "apteekin hyllyltä"-lausunnot ja muut.
Kuka oikeasti ei olisi ... masentunut, epätoivoinen, kun ei mikään onnistu "uuden", tapaturman jälkeisen elämän eteen.
"Mikä olisi työ, joka motivoisi tarpeeksi?" kysyi neurologi. En osannut vastata.
Jälkeenpäin sain vinkin " Pyydä päästä eduskuntaan vahtimestariksi".
Mitähän tästä vielä seuraakaan?
Mutta kyllä tämä tästä, kunhan.....
