Laittelin tuossa aamu(yö)virkuille blogaajille kommentteja, ajattelinpa sitten kirjoittaa pätkän tähän omaanikin.

Viime päivät ovat olleet aika merkillisiä. Olen jutellut ja viestitellyt usean, tähän asti lähes tuntemattoman ihmisen kanssa. Keskustelujen lomassa mieleen on tullut, että osaammeko enää kuunnella toista ihmistä? Eteeni on nimittäin tupsahtanut muutama ihminen huolineen ja murheineen.  Melkein yksin talous- ja terveysasioiden kanssa painiminen ilman kuuntelevaa ja mielipiteitä vaihtavaa ihmistä. Tähänkö tässä on tultu?

Täällä melkein metsän keskellä (ex hesalaisen näkökulma) asuessa tietysti jää jälkeen Silmänisku, mutta silti ihmetyttää.

Aikamme on kiireinen, jokaisella huoli omasta tulevaisuudestaan ja elannostaan. Ei ehditä edes omaa vointiamme kunnolla tarkkailla, saati osallistua ystävänä toisten murheisiin. Kuinka paljon helpottaa, että voi jonkun kanssa puhua luottamuksellisesti asioista. Tietysti jos huoli painaa, ei riitä voimia toisen auttamiseen. Mutta kyllä vertaistuessakin on voimaa.

Ystävien puuttummista ei tietysti pidä yleistää, sillä ystäviäkin tähän maailmanaikaan löytyy (voi kun kuulostaakin vanhanaikaiselta). Onneksi. Ne ovatkin meille kaikille kultaakin kalliimpia. Yhdessä vaikeiden asioiden pohtiminen voi helpottaa ja saa näyttämään kaiken edes vähän valoisampana.

Toinen asia, jota tässä olen viime aikoina olen pohtinut, on leimautumisen pelko. Kuinka paljon kannamme huolia ja murheita peläten leimautumista huonoksi ihmiseksi. Ehkä menneisyydestä tulevat "kummitukset" ovat aiheutuneet yksinkertaisesti ihmisen tekemistä vääristä valinnoista? Voiko aina silloin syylistää sen kärsivän osapuolen. Ja terveyden menttäminen missä muodossa tahansa ei taas yleensä ole oma valinta, vaan se on vastaanottettava mukisematta!

Tuntemusten ja kokemusten vaihto antaa energiaa jaksaa taas hetki eteenpäin. Voimia odottaa tulevaisuudelta jotain positiivista. Asioiden on kuitenkin tapana järjestyä, kunhan vain jaksaisimme odottaa. Odottavan aika on tunnetusti pitkä ja siihen sitä voimaa tarvitaan.

Siinäpä oli sitten jotain turinaa näin kesäajan alkajaisiksi.

Kesäaika, ovin epätodelliselta kuulostaa, kun maassa on lunta het´paljon ja lisää tuli hivaillen eilen illalla. Mies kaivelee polttopuupinojen pohjapuita tuolla tontin reunalla lumihangesta. Ja itse liikun potkukelkalla pitkin ja poikin. Siis postilaatikolle ja tilkkutupaan.

Itsekin olen vielä talviajassa, jos kelloon katsoo. TV;ssä jossain kohden kerrottiin, että luonnollisinta olisi elää oman kroppansa tahtiin. Mutta eipä liene tänä päivänä kovinkaan monelle suotu sitä mahdollisuutta.

Talvisen päivän ratoksi, harmaa on luonto, toivottelen siis hyvää alkanutta kesäaikaa oheisen kuvan kera.

Aurejärven ranta, 2008